Siniset terveiset Kangasniemeltä!

09.12.2020, KaPa-51

 

Elämme tätä kirjoittaessani jälleen poikkeuksellisen arjen keskellä, ja kaikkia harmittaa varmasti ihan yhtä paljon, kun ottelut ja suurimman osan jääharjoittelu ovat telakalla. Synkistelyn sijaan aion kuitenkin valaista päiväänne asioilla, joista olen ringette- ja seurayhteisössäni kiitollinen.

 

Kangasniemi on hyvin pieni paikkakunta Suomen ringettekartalla – ellei jopa pienin reilulla viidellä tuhannella asukkaallaan. Pienuudestamme huolimatta julistaudumme ehdottomasti ringettepaikkakunnaksi. Tällä kaudella meillä on KaPa:ssa viisi sarjoissa pelaavaa joukkuetta, mikä on enemmän kuin koskaan. Lisäksi seurassamme toimii ringettekoulu, ladyjoukkue ja harrasteporukka, joka hötntsäilee yhdessä huru-ukkojen kanssa.

 

Ringetteyhteisön suurin voimavara ovat lajin ja joukkueiden parissa nyt ja aiemmin toimineet aktiiviset ihmiset. He ovat sitoutuneet toimintaan pitkäjänteisesti, ja toiminnan elinvoimaisuuden säilyminen ja kehittäminen on ollut sydämen asia - vapaaehtoispohjalta tietenkin. Ilman joukkue- ja seura-aktiiveja toimintaa ei ole: tarvitaan valmentajia, ohjaajia, joukkueenjohtajia, huoltajia, tuomareita, toimitsijoita, mokkapalamestareita ja luistimien teroittajia, jotka kaikki käyttävät paljon aikaa lasten ja nuorten harrastamisen mahdollistamiseksi. Olen kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Kaikilla seuroilla on oma pyhättönsä, meillä se on Tehomet Areena. Siellä on koettu kaikenlaisten tunteiden kirjoa, ja osa varmasti välillä miettii puolivakavissaan jopa patjan roudaamista jonkun pukukopin nurkkaan. Rakas jäähallimme rakennettiin 2000-luvun alussa monen eri tahon yhteisponnistuksena juuri oikeaan aikaan jäälajien tulevaisuuden näkökulmasta. 1980- ja 1990- luvuilla rengasta veivanneet muistavat varmasti, kuinka housut suunnilleen jäätyivät kiinni lumihangessa törröttävään vaihtopenkkiin, ja erätauoilla kolattiin lunta jäältä, jotta oli edes jonkinlainen mahdollisuus hoitaa siniviiva-asiat kunnolla. Nyt tuo aika tuntuu hyvin muinaiselta. Tehomet Areenan oven avatessani ajattelen lämmöllä tuhansia talkootunteja tehneitä ihmisiä ja projektia rahoittaneita tahoja.

 

Jäälajeista puhuttaessa mainitaan usein harrastamisen kalleus. Toki se joskus varmasti hintavalta tuntuukin ja erityisesti silloin, jos harrastavia lapsia on perheessä useampi. Varusteet pitää olla kunnossa, ja kuukausimaksuja on luonnollisesti kerättävä toiminnan turvaamiseksi. Kangasniemeltä on aika pitkä matka muille ringettepaikkakunnille, joten linja-autot suhaavat säännöllisesti milloin etelään ja milloin länteen vähän reissaajien sarjatasosta riippuen. Pelaajat ovat tottuneet tähän jo pienestä pitäen: jos halutaan pelata, on pakko matkustaa (ja on se tietty ikävaihe, jolloin linja-automatka on koko homman paras osuus). Iän karttuessa jäähallien lisäksi tutuiksi tulevat myös ringettepaikkakuntien hotellit, jos samalle reissulle onnistutaan järjestämään useampiakin pelejä. Reissaamisen kustannuksia kompensoi Kangasniemen varsin edullinen jää, mikä on merkittävä tekijä erityisesti lajin parissa aloitteleville ryhmille. Kauniista käden ojennuksesta kohtuullisen hintaisen jään muodossa ja sen kautta harrastamisen mahdollistamisesta voimme kiittää omaa kotikuntaamme.

 

Mitään ringetteyhteisöä ei ole ilman ringettetyttöjä – isoja ja pieniä. Olen saanut vuosien aikana kunnian seurata eri-ikäisiä pelureita, joiden matka alkaa luistimilla töröttämisestä ringettekoulussa, ja joista on kehittynyt ja kehittyy hienoja ja taitavia nuoria naisia, joiden kanssa ei enää luistelukilpailussa pärjää. Muistoissa ovat ikuisesti kaikki ne pelit, joissa tytöt ovat pelanneet paremmin kuin luultiin olevan edes mahdollista ja myös ne liikutuksen hetket, kun äärimmäisen kovasta ottelusta raavitaan hikinen taisteluvoitto pienellä porukalla. Se valtaisa kollektiivinen ilo ja onnistumisen tunne, kun joku asia saadaan jossain porukassa toimimaan kovan harjoittelun ja yhteistyön tuloksena. Kiitos kaikki ringettetytöt, olette sinisen elämän alkulähde.

 

Annastiina Pylvänäinen

ringeten sekatyöläinen

KaPa-51